Paljoutta!

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Liisa Ihmemaassa -baletin. En ole ihan varma, miksi liitän tuon esityksen nyt näihin viikonlopun retken kuviin, mutta jokin kummallinen portti toiseen maailmaan -ajatus tässä nyt on.

Katsokaa vaikka.

Jos tästä hyppään, niin kastunko? Vai pääsenkö jonnekin muualle..?

Onko tässä pala taivasta vai suoseireenien kutsu syvyyteen?

Mikä on totta, mikä ei?
Missä on taivas, horisontti, veden pinta, pohja?

Sorlammen Luontopolku lienee ensimmäinen kosketuksemme Nuuksioon ja sen retkimaisemiin. Koitimme muistella ensimmäistä käyntiämme täällä, ja se sijoittuu jonnekin ensimmäisen koirani aikaan, eli lähes 10 vuoden päähän. Ensimmäisestä retkestä alkaen paikassa on ollut jotain maagista, onhan siellä luolia, hiidenkirnuja, metsoja, pelottavia kalliosolia, taianomaisia aarniometsikköjä ja ehkä maailman kaunein pähkinälehto. 

Polun varrella on viime aikoina tehty paljon metsätöitä, ja kävijämäärät ovat ilmeisesti kasvaneet, koska reitti oli leventynyt kapeasta polusta valtavaksi valtatieksi, ja hankalimpiin paikkoihin oli ilmaantunut opasteita. Mutta hankala reitti oli edelleen, juurakkoa, suota, kosteikkoja, jyrkkiä kallioita, niin jyrkkiä, että silloin kauan sitten töppöjalkaa piti tuupata, että se pääsee jyrkimmistä kohdista ylös.

Suomursu taiteilee suon yli.. Tällä eläimellä on edellistä
enemmän maavaraa.

Silti tuolla retkellä voi kokea niin monta erilaista metsätyyppiä, luonnonoikkua ja maisemaa, että pää menee vähemmästäkin sekaisin. Missään ei ole näin komeita kallioita, näin vihreää sammaleikkoa, näin jännittävää luontoa. Ajattelen aina hiidenpesän kohdalla Ronja Ryövärintytärtä, ja olen varma, että jossain pyörii kakkiainen, ja pimeällä kivenkoloista nousevat kamalat ähisevät, pelottavat männiäiset.. Naakkojen nahistelukin kuulostaa ihan ajattarien huutelulta..

Monissa saduissa ja tarinoissa kadotaan jonnekin toiseen ulottuvuuteen, välillä kaninkolon kautta, joskus vaatekaapin takaseinän läpi, peileistäkin kai on pompittu läpi. Näin aikuisiällä riittää hyvä metsäretki, pako arjesta, asfaltista, melusta. (Tai hyvä kirja).

Kunhan vaan jaksaisi aina säilyttää oman paljoutensa. Onneksi jossain vilahtaa aina välillä se Valkoinen Kani, joka käy muistuttamassa asiasta. 

Painajainen ennen joulua

Mikä on paikka, josta teillä on eniten hyviä ja hauskoja muistoja? Minulle yksi näistä on Linnanmäki. Lapsena se oli kesän odotetuin juttu; hattara, vuoristorata, hassut peilit ja tietenkin se hepparata! Esiteininä (ja hieman sen jälkeenkin..!) parasta hupia Lintsillä oli kaikkien vemputtimien ylikäyttö, muistaakseni kävimme mm. silloisessa Top Spinissä noin 10-12 kertaa putkeen, ennen kuin luovutimme! Vanhana ei enää pysty, mutta paikka on edelleen pakollinen kohde vähintään kerran kesässä. Jokin niissä äänissä ja tuoksuissa on luikerrellut tuonne selkäytimeen asti..

Saksan Alkeita (aiempaa blogiani) seuranneet tietävät, että pidän kaikesta kummallisesta. Eli jos tämä uusi blogini hämmentää jo pelkällä olemassaolollaan, niin tämä postaus tuskin parantaa käsitystäsi! Outolintu, kirjaimellisesti, tämä Kurppa!

Wonka's Welcome Song

Jos olisin ajan hermolla (myöhässä siltikin), niin tässä olisi upeita kuvia valokarnevaaleilta, mutta ei. Ajattelin olla jotenkin epäkorrektisti ajankohtainen. Tarkoitus oli vain herätellä halloween-intoa, mutta jotenkin viimeaikaiset uutiset sotkevat nyt kokonaan tämän aiheen. Monta viikkoa sitten Linnanmäellä nimittäin peloteltiin viattomia ihmisiä lähes kaikin kauhun keinoin - jos laitteet eivä sitä jo/ enää tee. 

Niin. Pellet ja koulrofobia. Vihaan pellejä, kammoan niitä. En ole koskaan voinut mennä sirkukseen (joka tuntuu muutenkin vastenmieliseltä paikalta), ja aina kun tivolit saapuvat syksyisin kaupunkiin, joudun sulkemaan silmäni julisteilta, joissa nuo kuvottavat irvinaamat ilveilevät. 

Kun muutimme maalle ollessani kakara, vanhan talon vintille menevien portaiden juurella oli varmaankin iloiseksi tarkoitettu juliste - valtava klovin pää. Juoksin sen ohi aina kauhuissani, ja pimeällä välttelin koko paikkaa tuon kurjan julisteen takia. Harmi vaan, että meidän tyttöjen makuuhuone oli siellä vintin perällä. Ja vintin "kylmällä" puolella oli myös ihana viettää sadepäivää, kun pisarat ropisivat peltikattoon, vanhat kalusteet ja kirjat tuoksuivat muistoille, ja salmiakkiruutuikkunoista näki maailman villiviinin läpi.. Ja kaikki tämä ihana vasta, kun pääsee sen kurjan pellen ohi. Jopa Pelle Hermannista tuli tuon julisteen takia kamala tapaus.

Nyt, vuosia myöhemmin joka tapauksessa nappasin kauhsta pitävän ystäväni mukaan, ja menimme katsomaan niitä pellejä. Ja mitä muuta kauhua meille tarjottaisinkaan. 

The Walking Dead Theme

The Kävelevät Kuolleet.
No sekin meni nyt aiheena mönkään; uusin kausi alkoi vähintäänkin traumatisoivana. 

Mutta nämä tyypit olivat kyllä hyviä!

Se, miksi Lintsille halusin, ei ollut pellekammon lieventäminen vaan kauhu, ja siitä erityisesti iik!weekin livekauhukammio vanhan vesitornin sisällä. Olen aina missannut Helsingin zombie walkin, koska se on aina jotenkin hassuun aikaan, niin etten osaa sitä odottaa. Lintsillä olisi ollut myös joku kuolleiden kulkue eräänä viikonloppuna tämän iikin aikana, mutta lauantai-iltana ei pysty repeämään joka paikkaan. Joten vielä viimeisenä tapahtumapäivänä seisoimme vesisateessa puolitoista tuntia jonossa, jotta pääsemme kammoteltavaksi ihan elävinä (yksi live-pelle sen jo teki, ja myöhemmin koukkunokkainen kaapumies kummitusjunassa - tai mikä lie kammohotelli se nykyään on..). Mitä sitä pienen pelottelun vuoksi ei tekisi!  

Odotus ja märät vaatteet saivat hytisemään kylmässä kammiossa..

Ja día de los muertos -tyyppiset hahmot jekuttelivat jonotusajan kuluksi
kaikkia vuorollaan, tässä ehkä huikein tapaus :)

Ei kovin kuvattavaa sorttia tosin, kuolleet harvoin ovat. Mutta.
Kauhu on koukuttavaa.

En kerro kierroksesta sen enempää, kuin että tunnelma oli tiivis ja kammottava :) Tapahtuma nimittäin sai/ saa jatkoa kovan kiinnostuksen vuoksi, joten jos meinasit joskus vielä mennä, niin jätetään juonipaljastukset tähän. Jonotus kyllä tavallaan kannatti, vaikka itse "esitys" oli lyhyt (juuri kun pääsit vauhtiin, kauhu oli jo ohi). Mutta miljöö oli sopiva, ja esiintyjät hyviä ja osaavia! Juuri sopivaa huvitusta kauhuelokuvien ystävälle, kerrankin ihan aidon selkäpiitä pitkin kutittelevan tunteen kera..! 

Tänä vuonna emme järjestä kotona halloween-juhlia (muutamana satunnaisena vuonna olemme pienet kemut pitäneet), mutta ehkä ensi syksynä saan vihdoin kaikki ennakkosuunnitelmat toteutumaan, ja vieraille kauhun väreet aikaan (muustakin kuin mystisistä tarjoiltavista). Nälkä kun kasvaa syödessä, ja ideoita kerätessä. Koko juhla on ihan hömppää, kyllä, ehkä jouluakin pahempaa, mutta minkä sille mahtaa, jos kauhu, kummalliset hahmot ja jännitys viehättävät. Ja elämän suuri rakkaus on Jack Skellington. 

.. ja huvipuistojen valot hämärtyvässä illassa..

Mikä saa sinun jännähermosi kutisemaan?

Kotimaanmatkailua

Asuessamme Saksassa koitimme käydä säännöllisesti tutkimassa lähialueen nähtävyyksiä. "Ulkomailla" (vaikka asuimmekin Saksassa, jolloin Saksa ei periaatteessa ollut 'ulkomaa') tämä lähimatkailu on jotenkin helpompaa ja luonnollisempaa, kuin Kotimaassa. Omiin lähialueisiin kun tottuu hieman liian helposti, eikä niitä pidä kiinnostavina. "Ajan tätä reittiä joka päivä töihin, täällä ei ole mitään nähtävää", "johan minä Vantaan, Helsingin ja Espoon kaikki nurkat olen kolunnut", "pitää ajaa Itä-Suomeen tai Lappiin, jos haluaa nähdä jotain uutta".

As if.

Paluumuutossa on se hyvä puoli, että tututkin Kotimaan nurkat ovat kultaantuneet muistoissa (kaikissa niissä kahdessa ja puolessa vuodessa!). Kotialueellemme on noussut uusia taloja, kortteleita - jopa ravintoloita! Helsinki on muuttunut niin, ettei yhtäkään korttelia pääse kulkemaan ihmettelemättä uusia liikkeitä ja kauppapaikkoja.

Joka viikonloppu on sellainen tutina, että jotain pitää tehdä, jossain pitää käydä. Hyvä niin, muutoin sohvamme saattaisi kulua liikaa. Yksi pyrähdys, josta kameran rullalle jäi kiinnostavia kohteita, oli loppukesäinen Tammisaari, tuo (minun) lapsuuden kesäpaikka, jossa piipahdimme matkalla valkoisille hiekkarannoille (Bromarvista kohti merta).

Vanhan kaupungin kaduilla on tunnelmaa

Nähtävyyksiä joka nurkalla

Älkää nyt kovasti naurako, mutta täällä on aina tuntunut vähän siltä, kuin olisi ulkomailla!

..tai vaikka Liisan Ihmemaassa!

Puiston päässä lapsuudesta tuttu hiekkaranta, puuttuu vain lahkeellinen, puuvillainen uimapuku
(joka roikkuu märkänä polvissa asti), hiekkalinna ja lapio. Oi muistoja! 

Teimme lyhyen nostalgiakävelyn vanhan kaupungin poikki rantaan, ja sieltä rantaravintoloita kierrellen ja viimeisistä lämpöisistä paikoista nautiskellen. Tuuli enteili jo syksyä, joten emme tutkailleet kaikkia rannan mahdollisuuksia, mutta jotenkin mielen muistilistaan jäi to do -merkintä: kesä& fillarit (ja kukkamekko, kukkahattu, piknik-kori, pirskahteleva rosee..)..

Kaffelan nuorin vieras oli jokseenkin sympaattinen..

Lehtokurppa arvostaa tuimaa katsetta <3

Mitään sen enempää suunnittelematta jatkoimme muutaman kupposen jälkeen matkaamme vielä vanhan kaupungin toiselta reunalta takaisin kohti keskustaa, ja kohta eteemme kohosi mainio vaaleanpunainen tornitalo. 

Talo, ja torni, ovat vuodelta 1875, ja Konstantin Kiseleffin käsialaa (kyllä, arkkitehdin töitä on paljonkin, ja jos jaksat kaivaa historiaa, mm. Helsingissä sijaitseva Kiseleffin talo saattaa liittyä aiheeseen). Talo kulkee nimellä vanha palotorni, ja takapihan puolelta viimeistään ymmärtää tornin ja sijainnin tärkeyden - täältä varmasti näkyy koko pitäjä. Minua alkoi kiehtoa erityisesti se osa historiasta, jonka mukaan tornitalossa on aikanaan sijainnut kaupungin putka - ei huonompi paikka lusia ;) . Harmi, että torni on nykyään yksityisomistuksessa.

Ex tempore -retkemme oli ajallisesti melko lyhyt, pidempäänkin olisimme viihtyneet, mutta jostain käsittämättömästä syystä kaikki ihanat putiikit menivät aivan liian aikaisin kiinni, emmekä päässet kunnolla tutkimaan kauppapuolen antimia. Jos sinullakin on vain hetki aikaa piipahtaa Tammisaaressa, nappaa vinkit reittiin vaikkapa täältä, ja näet ainakin osan parhaista paloista. Helene Schjerfbeckin ystävälle löytyy myös tutkittavaa, ja julistankin tässä avoimen kutsun ja vinkin taiteen ystävilleni - mennäänkö käymään Tammisaaressa (uudestaan!)? Vanhanajan joulumarkkinoiden aikaan kenties?

Kuinka nimetä (toinen) lapsi?

.. tai lemmikki.

.. tai blogi.

Tiedät sen tunteen, kun saat vihdoin antaa lapsellesi (tai koirallesi, pehmolelullesi, kasvimaallesi..) sen kauan haaveilemasi nimen. Martti Eevertti Aaronpoika. Kutsut häntä leikkisästi joksikin ihan muuksi, kuten Tahvoksi, Mussukaksi ja Ukkeliksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Näin meni ensimmäisen blogini kanssa. Saksan Alkeet oli helppo nimetä, ei ehkä niin kauniisti (ainakaan aluksi Saksa ei kuullostanut korvaani mitenkään kauniilta, ja no, ei ne alkeetkaan ihan niin huikean lupaavalta vaikuta), mutta melko aiheeseen sopivasti. Asuimme reilut kaksi vuotta Saksanmaalla, ja sieltä kirjoittelin kuulumisia kotiin.

Nyt olemme asuneet Kotimaassa jo muutaman kuukauden; Saksan Alkeiden (saksanalkeiden, Nalkeiden, Nalkutuksen jne.) kirjoittaminen Kotimaasta käsin ei enää tuntunut luontevalta, koska otsikointi alkoi olla ohi aiheen (eli ..Saksan? Oli siellä juttua muustakin, mitä nyt päähän pälkähti milloinkin). Silti edelleen mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi -- sanelemahan, suoltamahan. Jotain on pakko tuottaa, joten tässä nyt istun uuden blogin äärellä.

Ja voi römpötin, että on vaikeaa nimetä tämä toinen lapsi!

Ajatuksia elämästä - voi, onpa runollista. Ehkä vähän liian geneeristä. Varsinkin, kun en ehkä pohdi syntyjä syviä, vaan elämää ihan vaan tässä näin, ympärillä oman navan.

Maisemakuvia - kuvainnollisia ja konkreettisia. Näitä taitaa jo olla. Enkä ole ammattikuvaaja, enkä rajaa kuviani vain maisemiin. Sitä paitsi esimerkiksi Naamakirjan ryhmässä "Suomen luonnonvalokuvaajat" kielletään kuvaamasta esim. puutarhassa tai lemmikkejä - luonnollista, mutta ovathan nekin osa luontoa. Siis ei maisemakuvia. Koska kuvaan kaikkea. Ja jakelen kuvia välillä runsaallakin kädellä.

Auringonlaskun tuuli. Se on minun ja Miehen tulevan (ei koskaan) hipsteribändin nimi. Minä, hippitukkaisena maksimekossa, taputtelen tamburiinia ja laulan niin, että ihmisiä itkettää. Mies soittaa kitaraa pitkän tukan ja parran takaa.. Ei. Jääköön kesämökin saunan kuistilla jääneeksi letkautukseksi. Kenenkään ei tarvitse tietää tästä.. (Mutta mökillä nousee joka ilta tuuli juuri ennen kuin aurinko laskee. Siitä se ajatus kerran lähti.)

Kirjoja, Kahvia ja (vaellus)Kengät. Luen paljon, mutta en aio blogata aiheesta. Kahvia vaaditaan elämän ylläpitoon, joskus jopa gilmoregirlsmäiseen tyyliin tippana suoneen (tiesittekö muuten, että Roryn näyttelijä vihaa kahvia ja joi kuvauksissa aina kolaa?), mutta silti suurin addiktioni on (huulirasvojen lisäksi) teenjuonti. Mutta en aio teearvostelujakaan kirjoittaa, vaikka maistelenkin kaikkia mahdollisia makuja. Kenkiä rakastan, ja nykyään enemmän jopa vaelluskenkiä, mutta vaikka puhunkin vaelluksesta joskus, retkiämme ei voi vaelluksiksi isolla V:llä kutsua. Harhaanjohtavaa otsikointia siis.

Ghettokoppelon juorut. Mieheni kaikella rakkaudella keksimä lempinimi. Me kun täällä smurffikylässä asumme ja kaikkia urbaanin elämän haasteita kohtaamme. Kuten lauantai-iltojen tyhjät kadut, kun kaikki ovat saunassa ja katsomassa Napakymppiä. Ja minä designerverkkareissani haahuilen kaduilla. Ottaen selfietä ja tietäen kaiken kaikkien asioista. Ei - lähinnä haaveilen elämästä kaukaisella majakkasaarella, vanhoissa farmareissa ja kumisaappaissa, lammas-ja koiralauman kera.

Pikemminkin aiheeseen siis sopisi Lehtokurppa. Ja Suomursu, sekä rakas Ukkometso. Ihan nuoria ei enää olla, joten kurppa on ihan osuva nimitys. Ja Koira haisee aina ihan Suomursulta.

LehtoKurppa ja Omenapuu

Tutkitaanpa asiaa tarkemmin.

"Lehtokurppa on suurehko kahlaajien alalahkoon kuuluva rantalintu", kertoo Wikipedia. Haa, tämähän vaikuttaa lupaavalta: rakastan rantoja, erälampia, merta, ylipäätään vettä! "Muoto on tukeva ja kyyhkymäinen"! "Nokka on pitkä ja suora"! Sopii kuin nokka päähän!!

Lehtokurpan elinympäristöksi mainitaan mm. metsät, kankaat, korvet ja lehdot - Kurppaa tavataan myös "muuttoaikoina niityillä, ojissa ja ulkomeren saarilla"!  Koiran vuoksi vietämme aikaa etsässä päivittäin, viikonloppuisin vieläkin isommalla kädellä. Tämä Kurppa haaveilee myös lämpimästä, mutta rakastaa kuitenkin sumuisia päiviä, ruskaa ja pikkupakkasta, kunnon runsaslumista talvea. Kuin myös kevättä, omenapuiden kukkimista, ja puutarhan kuokkimista. Keskikesän öitä, elokuun tummia iltoja ja sateen tuoksua. Ojien piennarten koluamista Koiran kanssa, retkiä Porkkalanniemeen syysmyrskyllä, kukkien keräilyä niityillä.

Suomursu, eli Koira

Mitä sitä tämän enempää keittelemään: Lehtokurpan Kootut Selitykset on täten auki, nimetty ja julkistettu! Tervetuloa mukaan; en laisinkaan tiedä, mitä on luvassa, mutta tässä sitä nyt ollaan! Tarinoita, joilla ei välttämättä ole mitään juonta tai suurempaa tarkoitusta. Kootusti tämän otsikon alla.