Tunturionnea

Palataan parin postauksen ajaksi takaisin Levin lumisiin maisemiin. Oli luvattu aurinkoista päivää, joten olimme päättäneet lähteä rinteeseen. Aamu aukesi kuitenkin harmaana, ja Levitunturin eturinteestä näkyi pilvien seasta vain puolet..

Aurinko puski kuitenkin pilvet pois, ja matkalla rinteeseen jo paistoi!

Vihdoin huipulla, ja mitkä näkymät!

Rinteet eteläpuolellakin hienossa kunnossa, eikä edes ruuhkaa!

..no pullakahvilla nyt aina..

Söldenin jäätiköiden jälkeen Levin pitkät ja loivat rinteet tuntuivat helpoilta; aikaa jäi maisemien ihailuun.. Ja niitä ihailin rinteen joka kohdasta..

Kun aurinko alkoi painua alemmas, oli aika siirtyä sen mukana kohti tunturin toista reunaa, ja Tuikulle auringonlaskua ihailemaan.. Horisontissa siintävät tunturit ja erämaa huusivat tutkimusmatkalle. Vaikka olin jo koko päivän näitä maisemia ihastellut, olisin voinut jatkaa pimeään asti. Ja aloittaa taas uudestaan.. 

Maaliskuinen meri

Aina ei mene niin kuin Strömsössä. Sunnuntaiaamu alkoi upean aurinkoisena, ja suuntasimme kevätauringon houkuttelemina kohti Helsinkiä ja merenrantaa. Toiveenamme oli kävellä pieni lenkki jäällä, niin kauan kuin se vielä on mahdollista. 

Kehä ykkösen jälkeen horisontissa alkoi jo häämöttää pilviä. Hernesaaren rantaa lähestyessämme näimme mereltä nousevan harmaan verhon.. Näytti siltä kuin hiekkamyrsky nousisi horisontissa, tosin tämä oli harmaata sumua, joka nieli saaren toisensa jälkeen vyöryessään kohti rannikkoa..

Eikä se jää todellakaan enää näyttänyt kantavan, ainakaan täällä puolella kaupunkia - Hietsun/ Koirasaaren puolella porukkaa taas oli mustanaan vielä tukevalla jäällä retkeilemässä. Päädyimme turvalliseen vaihtoehtoon ja kävelimme Uunisaareen ja sieltä Liuskasaareen. Ei pitkä retki, mutta kallioille kiipeillessä, tuulen tuivertaessa olo muuttui, meri vei mennessään ja aika unohtui.

Sumupilven saavuttessa meidät oli aika siirtyä taas kiinteälle maalle, mutta olen lähes varma, että horisontissa ryskyi ja ujelsi hajoavat kevätjäät, ja Pikku Myy siellä luisteli jäälautalta toiselle kuten Taikatalven lopussa.. 

Meri ❤

Pohjoinen valo

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmaksi luontoon kaipaan. Minua ei saisi enää asumaan kerrostaloon; Kehä III:n läheisyyskin ahdistaa, vaikka asumme juuri sen ulkopuolella - susirajalla siis. Viikonloppujen retket lähierämaihin, edes pieniin villeihin sopukoihin, tuntuvat joka kerta yhtä hyviltä, oli keli mikä tahansa.

Lapissa olen käynyt vain muutaman kerran tähänastisessa elämässäni, mutta sen kutsu on vahvistunut viime vuosina lähelle pakkotilaa. Oikeaan erämaahan vaeltamaan, sinne, mihin kännykkä ei kuulu, ja missä valo määrää, mitä tehdään. En tiedä selviäisinkö, kun en ole suostunut telttailemaan lapsuuden jälkeen, mutta nyt yö taivasalla houkuttelee.

No, ei meidän Levin reissu pari viikkoa sitten läheskään näin dramaattinen ollut. Mutta vaikka lähdin vain tarkistamaan, minne Mies on kelkkansa kanssa päätynyt, Hossan kyltit kutsuivat, ja Levin huippu häämötti mielessä. Kesällä palaan tänne vaeltamaan, mutta tällä kertaa nautin vain lumesta, viileästä valosta ja odotin huipulle pääsyä.  

Tunturia kiertämässä. Ylöspäin ei ollut asiaa ilman lumikenkiä (tai suksia).

Ei filtteriä. Sininen hetki - koko päivän!

Muiden jälkiä, mutta ei hiiskahdustakaan..

Huomenna tuonne ylös!

Siitä viipotti joku (villi)eläin..

Vanha viisas, tyyni.

Viimein pilvetkin väistyvät, olisikohan revontulia tiedossa..?